50-vuotiaan taloudellisia elämänvalintoja

Elin turvallisen lapsuuden ja nuoruuden. Synnyin vuonna 1967 pieneen suomalaiseen kaupunkiin. Perheeni oli siihen aikaan tavallinen: Isäni oli rakennusalalla ja toisinaan hän oli matkatöissäkin. Äitini taas oli minun ja kaksi vuotta nuoremman siskoni kanssa kotosalla. Hän oli koulutukseltaan ompelija ja hankki lisätienestejä tekemällä vaatteita, esimerkiksi häämekkoja tutun tutuille.

Asuimme vuokralla omakotitalon yläkerrassa, ja vanhempani säästivät koko varhaislapsuuteni. Kun aloitin koulun, muutimme kolmioon uuteen kerrostaloasuntoon. Osakkeeseen, kertoivat äiti ja isä. Taloyhtiössämme oli uima-allas- ja saunaosasto, ja se oli luksusta! Öljykriisi kuitenkin tuli ja sulki ”vesihanat”. Muuten en muista mitään kriisiä ollenkaan.

Vanhempani haaveilivat omasta pihasta ja kasvimaasta, joten ollessani 13-vuotias muutimme uuteen rivitaloon. Tämä olikin viimeinen muuttoni vanhempien kanssa. Lapsuudestani muistan myös, että kaikki pyrittiin ostamaan säästöillä. Vain ruokakaupassa olimme tiliasiakkaita. Meillä lapsilla oli säästövakuutukset ja -possut.

Vuonna 1986 päästyäni ylioppilaaksi, lähdin Saksaan viettämään välivuotta lahjaksi saamieni rahojeni avustuksella.

Nuorena aikuisena

Takaisin Suomeen tultuani menin töihin hotelliin ja avasin heti ASP-tilin. Vuonna 1987 tapasin mieheni, ja muutimme pian yhteiseen vuokra-asuntoon. Halusimme matkustella ja kiertää maailmaa ennen vakiintumista, joten päätin lopettaa ASP-tilini, ja varasimme heti matkan Karibialle. Elettiin vuotta 1990, eikä kukaan tuttavistamme ollut vielä käynyt siellä.

Olimme molemmat töissä, ja alkoi tuntua typerältä maksaa vuokraa. Kävimmekin pankissa, josta saimme mukavat lainatarjoukset, ja oman kodin metsästys alkoi. Ostimme ison kolmion kaupungin keskustasta, vaihdoimme työpaikkoja ja kouluttauduimme töiden ohella. Elämä oli varmalla pohjalla. Sitten nousivat korot ja iski lama, mutta työpaikkamme onneksi säilyivät, joten ei hätää. Päätimme selvitä, ja matkustelimme edelleen loma-aikoina.

Esikoinen syntyi vuonna 1993, ja samana vuonna menehtyi appeni ja seuraavana anoppini. Mieheni oli ainoa perillinen. Päätimme tehdä rakennusalalla olevan isäni avustuksella suuren liikkeen: muuttaisimme perintöasuntoon, jonne tekisimme täydet remontit, ja pilkkoisimme ison kaupunkikodin kahdeksi asunnoksi. Kun remontit olivat valmistuneet noin vuoden kuluttua, laitoimme oman kolmiomme vuokralle. Vuosi 1995 oli yhtä juhlaa!

Luottokorttia käytin pääosin vain lomamatkoilla, ja laskut maksettiin hetimiten. Huonekaluja ostimme kyllä luotolla/osamaksulla. Muistaakseni H&M-tilinkin avasin 90-luvun lopussa.

Missä mennään nyt?

Erosimme mieheni kanssa, mutta olemme edelleen ystäviä. Onhan meillä myös rakas tyttö, joka teki meistä isovanhempia kolme vuotta sitten. Hänen nuori perheensä asuu nyt siinä meidän remontoimassa isommassa saunallisessa kodissamme. Olemmekin jo suunnitelleet entisen mieheni kanssa ennakkoperintöjärjestelyjä. Pienempi asunto on tällä hetkellä vuokrattuna. Nämä asunnot kuuluvat täysin ex-miehelleni ja kohta siis tyttärelleni ja tyttärentyttärelle, mutta minulle jäi ensiasuntomme.

Tavattuani nykyisen mieheni, olin valmis uusiin tuuliin. Möimme jo velattomat kotimme ja ostimme upouuden kodin, jonka suunnitteluun pääsimme vaikuttamaan jo rakennusvaiheessa. Matkustaminen on edelleen tärkeää minulle, ja onneksi nykyinen kumppanini arvostaa sitä myös. Tuskin muuten olisimme edes pari!

Tällä hetkellä minulla on kaksi erillistä luotollista pankkikorttia, mutta en käytä näitä edelleenkään muuten kuin matkavarauksiin tai matkoilla. Kierrätys on tullut elämääni, joten mieluummin luovun kuin hankin uutta kotiimme.

Aina välillä mietin pienen sijoitusasunnon hankintaa, mutta nyt ei ole sen hetki, sillä lama säikäytti itseäkin 90-luvulla.

Viime keväällä jättäydyin vakituisesta työstäni pois. Olen kuitenkin tehnyt sijaisuuksia koko kesän. Minussa asuu pieni kapinallinen, joka ei halua elää liian tuttua ja turvallista elämää, mutta raha-asioissa olen edelleen enemmän järjellä kuin tunteella eläjä. Elämääni on mahtunut onnellisia sattumia ja ikäviä menetyksiä, mutta onneksi vanhempani ovat esimerkillään auttaneet selviytymään selväjärkisenä!

Kirjoittaja on 50-vuotias "Ulpukka".