© Vauraselama.fi, 2023. Kaikki oikeudet muutoksiin pidätetään.
Onpa kiva, että asetut tekstini ääreen tässä hetkessä. Ajattelin näin uuden vuoden häämöttäessä jatkaa tai oikeastaan piirun verran peruuttaa, kurkata pakkipeiliin ja pohtia sitä, miten ja mistä matkani vaurauden tiellä alkoi. Voit samalla sinäkin halutessasi asettua omaa matkaasi tarkastelemaan, nähdä menneen kautta kohdan, jossa itse nyt kuljet. Luulen, että joskus on hyvä katsoa taaksepäin ja ymmärtää lähtökohdat kuitenkaan jäämättä kiinni menneeseen. Elämmehän elämää tässä ja nyt, katse kohti tulevaa.
Synnyin toisenlaiseen aikaan; arkeen, jota hallitsi murretut värit, pehmeät kokolattiamatot, einesten uutuudenviehätys ja öljykriisi. Mitkään näistä eivät koskettaneet minua elämänpolkuni alussa, sillä ensimmäiset kaksi kuukautta elämästäni elin eristyksissä muusta maailmasta. Synnyin keskosena – 12 viikkoa ennen laskettua aikaa päätin putkahtaa maailmaan. Olin silloin pieni rääpäle, kuin litran maitopurkki, tapaa isäni sanoa. Nyt, miltei puoli vuosisataa myöhemmin ajattelen, että tuo aika keskosena jätti minuun monella tapaa syvät uurteet.
Uskon, että elämän alkutaival asettaa nuotin tiellemme, ei niinkään Freudin mukaisessa oidipaalisessa suhteessa, vaan hyvinkin kokonaisvaltaisesti. Kahden kuukauden aikana minua hoivattiin ympäri vuorokauden keskoskaapissa. Sain kaiken elämiseen tarvittavan letkuja pitkin ja olin steriilien käsien hoivaamana. Selvisin hengissä juuri ja juuri, eikä minun tarvinnut tehdä mitään, ei edes haparoida rintaa. Äitini sai minut syliinsä ensimmäisen kerran minun ollessani miltei kaksikuinen. Ennen sitä hän oli katsellut minua sairaalan parvekkeelta ikkunoiden läpi. 70-luvulla lapsi happikaapissa tosiaan eli eristyksissä ulkomaailmasta. Tänään tilanne on onneksi erilainen. Olen ihania keskosia kohdannut monta kertaa, kun työskentelin Sairaalaklovnina.
Astutaan askel eteenpäin. Olin seitsenvuotiaaksi asti ainut lapsi melko tavallisessa perheessä. Isä oli merimies, äitikin oli töissä ja hän kantoi päävastuun kodistamme. Rahasta ei paljoa puhuttu minun kuullen, kuitenkin luulin ymmärtäväni siitä jotakin. Raha oli välttämätön paha, jolla sai ostaa sen mitä tarvitsi, joskus jotain mitä halusi. Minulla oli oma työlista, jonka mukaan sain viikkorahaa. Tiskaamisesta tienasin 20 penniä, roskien viemisestä 5 penniä, imuroinnista 50 penniä ja niin edelleen. Olinkin kova tyttö tiskaamaan ja viemään roskia ulos.
Fammut, faffat ja mummut pistivät myös usein vaivihkaa pennosen talteen olohuoneen kirjahyllyssä asustelevaan säästöpossuun. Minulle sanottiin ”Den som spar, han har” ja hymyiltiin, vinkattiin silmää. Possu täyttyikin mukavasti, vaan säästö -sanaa en oppinut possun eteen asettaa. Possussa oli lukko, jonka opin helposti tiirikoimaan halutessani juosta kioskille ostamaan karkkia. Alitajuista ajatusmallia rahasta, joka juuri ja juuri aina riitti karkkipussista toiseen, olen kantanut mukanani aina viime vuosiin asti; kun säästöpossun pohja häämöttää, kas, kyllä joku tuo pennosen eteeni niin, että pärjään seuraavaan karkkipäivään.
Harpataan yhdeksänkymmentäluvulle, jolloin lama riehui ja minä elin riemukkainta nuoruuttani. Teatterikorkean ovet olivat avautuneet minulle. Minä, täysikäisyyteen astellut nuori nainen elinkin elämää, joka oli elokuvanhehkuista. Viikot puskettiin kurssikavereiden kanssa koulussa, vapaa-ajalla juhlittiin ja riemuittiin. Rahaa riitti niin kuin ennenkin, mutta usein kyseessä olikin toisten raha joka paloi taskussani. Säästöpossun tyhjentäminen oli vaihtunut valtiolta, kavereilta, opiskelijaosuuskunnalta tai tuttavilta vippaamiseksi. Nolottaa, kun kirjoitan tästä. Käyttäydyin kuin liian aikaisin laitumelle juoksemaan päästetty varsa. Holtittomasta elämästä ei syntynyt muuta kuin suuri sotku, joka piti siivota. Minullapa ei ollut työvälineitä tähän prosessiin. Itku-potku-raivareita universumille. Eipäs enkelkuoro minua pelastanut, vaan lopulta apuun saapuivat he, jotka aina olivat pelastaneet minut pinteestä. Vanhempani. He nostivat minut velkasuosta – he pelastivat minut taas kerran.
Oppiani en vain osannut vielä sisäistää, vaan elämä ja opinnot jatkuivat ja parin vuoden opiskelun jälkeen valmistuinkin näyttelijäksi. Sain töitä ja hyviä arvosteluita. Rahaa tuli ja meni. Palkkapäivän tullen kukkaron pohja jo vilkkui. Näin jatkui elämäni koukeroiden kautta aina aikaan, jolloin ostin Villa Valborgin ja holtiton rahankäyttöni päättyi sen matkan jälkimaininkeihin. Voit lukea Valpurin tarinaa ensimmäisestä tekstistäni.
En mitään. En kadu elettyä elämää, en tehtyjä virheitä – ne ovat kantaneet minut tähän pisteeseen. Kuitenkin olen muuttunut. Tänään raha on ystäväni, ei herra eikä narri minulle, vaan vieressä kulkija, mahdollistaja. Osaan oman talouteni ja elän sen mukaan. Ohjenuorani on maksa laskut ajoissa ja käytä kirjekuorimallia. Elä sen mukaan. Pojalleni opetan sen, mitä itse en lapsena oppinut. Kirjekuorimalli, josta tällä sivustolla voit lukea, on työkalu, jonka oppia hänelle olen jo alkanut sisäistää. Rahani lasken tarkasti, vaikka niiden virtaus ei aina ole ennalta-arvattavaa, silti tiedän, että matkaan kohti tasapainoa ja riippumattomuutta. Vauraus on sisälläni, näin ajattelen. Uskon, että sisäinen maailmamme heijastaa ulkoista todellisuuttamme. Deepak Chopra on mies joka opastaa muun muassa yltäkylläisyyden tielle. Tutki jos kiinnostaa.
Tämä hetki, tässä ja nyt. Vuosi vaihtuu kirjoittaessani tätä reilun vuorokauden kuluttua. Joulun vilske ja joulunajan siunatut hetket on jätetty tältä vuodelta taakse ja olen asettumassa uuden odotukseen. Huomenna vietämme uuden alkamista naapuriperheen seurassa. Tähtisadetikkuja, uuden ajan vastaanottamista yhdessä, hyvää ruokaa ja raukeaa oloa. Ennen yhteistä iltaa asetun itseni äärelle, omaan rauhaan paperin, saksen, lehtien ja kynien kera. Muotoilen kuvin ja sanoin taulun siitä, mitä toivon tulevan vuoden tuovan tulessaan. Oma uudenvuoden perinteeni. Miltei kaikki haaveeni ovat viime vuoden taulusta toteutuneet.
Nyt tosin talven pimeys saa ympäröidä minut lempeydellään, käperryn sohvan ääreen koira ja lapsi vierelläni. Täytän teekupit lämpimällä juomalla, luen ääneen kirjaa, ehkä nostan Rahakortin korttipakasta, joka on joululahja itselleni. Rahakortit ovat täynnä tietoa rahan hallinnasta, niissä on mantroja, viestejä ja oppeja yltäkylläisyyden tielle. Ne ovat uusi avain elämänhallinnan avainnipussani. Pohtiessani asiaa totean, että raha itse asiassa on minulle enemmän kuin ystävä. Raha on muoto rakkauden energiasta, raha on tarkoitettu virtaavaksi itse jokaiselle hauskasti, helposti ja hyvin. Raha mahdollistaa. Miten avata ovet vauraudelle – sen voi itse kukin oppia, lähtökohdista huolimatta.
Lukijani, mitä sinä näit pakkipeilissäsi? Minne käännät katseen tässä ja nyt? Sisältäsi löytyy kaikkeus, kaunein olemassaolon ilmentymä. Millaisen taulun sinä maalaisit tulevalle vuodelle jos sellaisen haluaisit tehdä? Olkoon vuotesi 2020 juuri niin upea, kuin toivot.
© Vauraselama.fi, 2023. Kaikki oikeudet muutoksiin pidätetään.
