Rahatarina: Tavoitteena tavallisesta taitavaksi

Ennen pidin itseäni jämptinä ja järkevänä, nykyään varsin uteliaana ja pohtivaisena. Lapsena olin säästäjä ja harkitsin tarkkaan mahdollisia ostoksiani – nuorena olin huolettomampi ja aikuisiässä kaikin puolin tasapuolinen ja tylsä. Viime vuosina rahankäyttöni ja oma talouteni on onnekseni herännyt tasaisesta unestaan ja talsii parhaillaan kohti vauraampaa maailmaa. Aiemmin pidin vaurastumista kovin kaukaisena, saavuttamattomana tai oikeammin ehkäpä muille tarkoitettuna lokerona. Tarkemmin ajateltuna en juuri edes ajatellut sitä. Toki haaveilin vaurastumisesta, mutta en tosissani. En niin, että olisin ollut valmis tekemään sen eteen ylimääräistä työtä, en pienesti enkä suuresti. En ollut valmis enkä ymmärtänyt tehdä haaveistani aitoja tavoitteita aikarajoineen.

Nykyisin kun mieleni on kirkkaampi, ajatukseni uskaltavat laukata kauemmas ja kauemmas, myös vaurastumisen maailmaan. Pikkuhiljaa alan jo uskoa, että tuo maailma voi olla myös minua, eikä vain valmiiksi vauraita ihmisiä varten. Hassultahan se näin jälkeenpäin ajateltuna tuntuu, että täytyisi olla uimataitoinen mennäkseen uimakouluun tai puhua sujuvaa espanjaa osallistuakseen kielikurssille. En vain aiemmin ymmärtänyt, että pienetkin tulot merkitsevät, kun niille antaa mahdollisuuden.

Meillä jokaisella on oma lähtökohtamme, mistä ponnistamme kohti vaurasta elämää. Lue tästä Paulan rahatarina.

Raha ei koskaan vienyt minua vaikeuksiin – eikä voittoon

Historiaani rahan kanssa ei kuulu suuria ylämäkiä tai alamäkiä. Olen suurimman osan elämästäni elänyt hyvinkin tasapainoisesti ja kaikki on aina sujunut mainiosti. Välillä olen säästänyt, välillä käyttänyt säästöjäni. Pääosin olen keikkunut plussan puolella, harvemmin joutunut miinukselle. Lapsuudenkodistani sain arvokkaan arjen opin siitä, että velaksi ei kannata elää; tarkoittaen nimenomaan elämistä kaikkine koukeroineen. Jos oli varaa, saatoimme tehdä jotakin erityistä. Jos varoja ei ollut, ensin säästimme. Se oli aivan normaalia eikä kenellekään meistä tullut mieleenkään toimintatapaa kyseenalaistaa.

Tällä vuosituhannella monella tuntuu olevan toisenlainen käsitys rahan ansaitsemisesta ja kuluttamisesta. Olen kiitollinen, että itse olen elänyt täyttä ja palkitsevaa elämää jo useamman vuosikymmenen ilman elämän koukeroista velkaantumista. Asuntolainaa toki maksan, mutta rinnastan sen niin vahvasti asumisen kuluihin, joita joka tapauksessa jokaisella on, joten en näe sitä elämisen velkana.

Heräsinkö vaurastumaan kuitenkin liian myöhään?

Sumuisesta unesta herättyäni harmittelen lähinnä sitä, miten paljon aiemmin olisin voinut laittaa rahan tekemään töitä puolestani. Miten paljon se jo työskentelisikään, nykyisen pienen sivutyön sijaan. Aika on rahaa, ajalla saa rahaa ja rahalla saa aikaa. Yhtälö toimii miten päin tahansa. Olen oppinut, kuinka lainarahan sijoittaminen on täysin eri asia, kuin lainarahan käyttäminen ostoksiin, huvituksiin tai ylipäätään elämiseen. Koska olen koko ikäni liittänyt lainarahaan negatiivisen vivahteen, on uskomuksen muuttaminen tai poistaminen hidas prosessi, jota tosin nopeuttaa jatkuvasti lisääntyvä ymmärrykseni lainan tarjoamista mahdollisuuksista. Haluankin seuraavaksi kääntää kivet ja kannot selvittääkseni mahdollisuuteni vivun hyödyntämiseen esimerkiksi sijoitusasuntojen osalta. Korkealla huitelevat asuntojen hinnat sekä epävarmuus maailman rahajärjestelmän pysyvyydestä ovat suurimmat hidasteeni juuri nyt. On siis pakko hiukan pohtia ja malttaa mielensä, kenties odotella tai toisaalta tarttua tilaisuuteen sopivan sellaisen vastaan tullessa.

Ylimääräinen energia on kuitenkin tässäkin asiassa kanavoitava johonkin. Kohdallani se tarkoittaa opiskelua, opiskelua ja vielä kerran opiskelua. Olen tästä kovin huvittunut, koska vielä joitakin vuosia sitten vannoin, etten enää ikinä opiskele mitään. Olin täysin tyytyväinen tavalliseen työelämään enkä kuvitellut varsinaisesti tarvitsevani uusia taitoja. Tässä sen taas huomaa, kuinka näkökulman muuttaminen muuttaa kokonaan pienen ihmisen ajatusmaailman; opiskelu ilman jatkuvaa puurtamista ja stressaamista on täysin mahdollista. On myönnettävä, että se voi olla jopa äärimmäisen innostavaa ja palkitsevaa. Termit opiskelu ja opiskeleminen täytyy vain määritellä itselleen oikein ja ymmärtää, että maailma ei todellakaan ole mustavalkoinen. Kohteen valintakin kannattaa tehdä itseään kuunnellen. Onneksi näin kolmenkympin paremmalla puolella itsetuntemus on jo ihanasti kasvanut ja kaikki päätöksenteko on helpompaa kuin kymmenen tai kaksikymmentä vuotta sitten.

Aiemmin en ymmärtänyt pienten purojen merkitystä, riittävän laajaa budjetointia enkä ajatuksen voiman valtavaa vaikutusta. Nyt en ymmärrä, kuinka ikinä ehdin oppia ja varsinkin laittaa käytäntöön kaiken haluamani tässä elämässä. Sen ymmärrän, että aloittaa saan heti. Se on velvollisuuteni itselleni ja teen sen ilolla. Olen innoissani uudesta harrastuksestani, joka kannustaa minua kasvamaan, oppimaan ja seikkailemaan muillakin elämäni osa-alueilla.